Riuduttavaan tuskaasi
imit auliisti rakkauteni.
Sait aikaan illuusion
molemminpuolisuudesta.

Se kesti niin kauan,
kun et joutunut antamaan
mitään itsestäsi;
niin kauan, kun en
pyytänyt rakkauttasi.

Minä elin siinä.
Minä elin siitä.




Siinä samassa,
kun tarvitsin todellista
ystävää,
sinä ravistelit minut loitolle.
Kun tyhjyyteni anoi
täyttyäkseen rakkauttasi,
sinä suljit sen itseesi
pois ulottuviltani.
Sinä hetkenä,
kun sinuun eniten luotin,
kun uskalsin
heikkona sinuun turvautua,
sinä tyrkkäsit minut
tieltäsi.

Eivätkä silmäni enää
katsettasi kohtaa.